skip to main |
skip to sidebar
Hejssan alla!
Jos lähdetään liikkeelle hyvin pinnallisista ja lähes turhista asioista, viikkooni on kuulunut sekä surua, että iloa. Nimittäin, liityin viime viikolla siihen kerhoon, jonka jäseniä on kohdannut Rockaholic-kuivashampoopullon tyhjenemistragedia. Aamu ei alkanut ihan hirveän hyvin, kun kömmin kiireessä kylppäriin, ja totesin lyhyessä ajassa rakkaaksi tulleen tuotteeni tyhjentyneen. Taisin siinä tirauttaa kyyneleenkin harmistuksissani. Ja minä kun olin tasan varmasti pitänyt pulloa pystyasennossa, ja syynännyt suuttimenkin asennon moneen otteeseen käytön jälkeen! Kaikeksi onneksi kampaamoni (Style corner Kalliossa) antoi minulle uuden pullon, JA: samanmerkkisen, ihanantuoksuisen hiuslakan lohdutukseksi mielipahasta! Tätä kutsun hyväksi asiakaspalveluksi. Ja en edes valittanut, lupaan!
Toinen tragedia kohtasi minut perjantaina. Istuttuani tunnin ruuhkassa helvetillisessä ajokelissä pääsin vihdoin murrosikäsen koirani kanssa veljeni uudelle asunnolle. Olin juuri avaamaassa suutani valitukseen jostain ihan muusta, kun huomasin kouraisevani rinnan alta tyhjää. Antti Asplundin rististä oli pudonnut kolme alinta sakaraa pois! Nyt vuodatin useammankin kuin yhden kyyneleen, niin paljon korpesi siihen kaiken stressin päälle. Mutta niinkuin arvata saattaa, lyhyt ja ystävällinen meili Asplundille, ja uusi risti matkaa jo veloituksetta kohti kotia.
Ainoa harmi näissä jutuissa on se, että nyt kuuntelen korvat kiinni kuivashampoopullon suuttimessa josko se sihisee, ja olen lähes neuroottinen tyhenemispelossani. Teippasin jopa suuttimen kiinni. Uusi AA:n risti päätyy varmaan johonkin vitriiniin, en saletisti uskalla käyttää sitä rikkoutumisen pelossa.
Sitten muihin, mutta edelleen pinnallisiin asioihin. Vero Moda teki sen, mistä olen haaveillut koko syksyn. Nimittäin toivat markkinoille Täydelliset seepralegginsit! Ei mitkään wannabe-seeprat, vaan ihan just sellaiset, miltä seepralegginsien tulee näyttää! Vielä kun tulis kevät niin pääsisi käyttämään niitä. Ennen joulua nappasin Din Skosta myös supersöppänät, tappokorolliset nilkkurit, joilla ei myöskään ole mitään asiaa tuonne ulos hankeen. Kevät? Anyone?
Hyvä ostos ovat nämä popot. Näissä taitaa tuon platformin kanssa olla korkeimmat korot kuin missään muissa kengissäni, mutta silti käveleminen onnistuu :)
Ei tässä nyt taida mitään sen syvällisempää ollakaan sanottavaa, niinkuin ajattelin. Eteinen huutaa mattoa, ja maksumies on matkalla töistä kotiin, eli meitsit lähtee nyt Bauhausiin!
En pidä itseäni ihmisenä, joka kokisi pakonomaista tarvetta seurata trendejä, ja olla jatkuvasti ajan hermolla siitä, mikä on muodikasta. Pikemminkin valitsen trendeistä parhaat päältä, ja sovellan niitä omaan tyyliini.
Äsken kirjoittamani kappale on sisällöltään sellainen, että se olisi todennäköisesti voinut tulla kenen tahansa muodista kiinnostunenn suusta. Tehdään heti selväksi, että minuahan eivät mitkään villitykset kiinnosta, ja omasta tyylistäni olen varma. Totuus on kuitenkin yleensä se, että vaikka kaikki uudet trendit eivät tunnukaan omilta, niin muodin mukaan tulee kovista yksilönä pysymis-yristyksistä huolimatta pukeuduttua. Otetaan nyt esimerkiksi tämä jo pidempään pinnalla ollut korkea vyötärölinja. Asia, jonka pelkkä ajattelu sai aikaan inhonväristyksiä teininä, jolloin persvaon vilauttelu farkuista oli oikea tapa olla. Talvisin ei kannettu huolta munuaisten lämpimänä pysymisestä, vaan siitä, että eihän paita vaan ole liian pitkä ja "mummomainen". Nykyään kuitenkin Rakastan sitä huolettomuutta, jonka korkeat vyötäröt ja pitkät paidat antavat.
Itseasiassa olen huomannut viimeaikoina viehättyväni värien ja kuosien sijaan muodoista. Huomaan kiinnittäväni huomiota entistä enemmän siihen, minkä muotoiselta mustalta möykyltä tänään näytän. Onneksi on prätkätyyliset ylipolvensaappaat, jotka tuovat edes jotain jännää mustiin neuleisiin, pipoon, kaulaliinaan ja hihoihin verhoutuneeseen gootti-michelinukkoon.
Valon lisääntyessä ulkona huomaan kuitenkin kaipaavani väriä. Tänään pukeuduin mekkopituiseen Star Wars-paitaan, sinisiin sukkahousuihin ja sinisiin saappaisiin, joilla pyllähdin persauksilleni välittömästä koulun aulaan astuttuani. Kivat vintage-saappaat joo, mutta erinomaiset myös keräämään lunta pohjiinsa, mikä taas tuo ongelmia linoleumin kohdatessaan.
Värinkaipuuni on saanut minut tarkkailemaan silmä kovana ensi kevään ja kesän muotituulahduksia. Mustan möykyn inspiraatio raikkaaseen värien yhdistelyyn kun on vähän hakusessa. Etsintäretkelläni silmiini osui kuitenkin asia, josta en olisi koskaan uskaltanut arvata tykkääväni. Reippaan porkkanan malliset farkut! Siis sellaiset, mitkä korkean vyötärölinjan tapaan aiheuttivat inhoreaktion hippimallisia lantiofarkkuja käyttävälle teini-Sallalle.
ModClothin ihanat rusettiporkkanat!
Dieselin kaunottaret, jotka lähetti kiikutti juuri kotiovelleni. Supermukavat päällä.
Ja vielä ModClothin perus mustat suorat housut, mutta söpömmät!
Tällaisten perään minä, ei muodoin mukaan pukeutuva, wannabe-persoonallinen olen kuolannut siitä lähtien, kun näin kuvan noista Dieselin pöksyistä jossain. Kummasti sitä vaan on tullut aivopestyksi siihen malliin, että se uusin muoti näyttää kuitenkin omaan silmään kivalta. Ja sitten sitä kauhistellaan parin vuoden päästä.
Kuka esimerkiksi olisi uskonut, että 1990-luku voisi joskus olla muotia?
Yle esitti eilen ajankohtaisohjelmaa liittyen kotieläintuotannon eettisiin ongelmiin. Ohjelma oli yksi monista aihetta sivuavista, joita on esitetty useita sen jälkeen, kun Oikeutta Eläimille julkaisi hyvin kyseenalaista, suomalaisilla eläintuotantotiloilla kuvattua (ei kuvaamaansa) materiaalia. Tarkoituksena oli murtaa yleisesti vallalla olevat ruusuiset kuvat kotimaisesta lihantuotannosta, joita valehtelematta valtaosalla lihaa säännöllisesti syövillä suomalaisilla on. Possut siellä olkipahnoissaan kieriskelee ja röhkii ja on söpöjä. Tiedostavalle kuluttajalle (saati eläinoikeusaktivistille) kuvat likaisista, toistensa saparot vereslihalle kalunneista, elävien seassa makaavista kuolevista ja jo kuolleista sioista, ja ahtaista tiloista eivät tuoneet mitään yllättävää.
Oikeutta Eläimille ry:n julkaisemat kuvat saivat aikaan toivottua huomiota. Suomalaisen lihantuotannon puolesta barrikadeilla nähtiin niin Eviran pääjohtaja Jaana Husu-Kallio, että entinen sikatilallinen, nykyinen maatalousministeri Sirkka-Liisa 'Minulla ei ole Sikatilaa' Anttila ( ei sukua allekrjoittaneelle). Evira järjesti kiireenvilkkaa tarkastuskäynnit tiloilla, jotka kuvat OE:lle toimittanut taho ilmoitti kuvien kuvauspaikaksi. Huomauttamista toki löytyi, mutta "yleisesti ottaen eläintenpitosäädöksistä oli pidetty hyvää huolta". Samaan aikaan sekä silloinen Animalian toiminnanjohtaja, eläinlääkäri Kati Pulli, että eläinoikeusfilosofiasta väitöskirjansa valmistellut, tutkija ja nykyinen Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara luennoivat Helsingin yliopiston Eläinfilosofia-kurssilla siitä, kuinka eläintenpitosäädökset ovat räikeässä ristiriidassa eläinsuojelulain kanssa. Husu-Kallio ei nähnyt asiassa mitään kyseenalaista.
Kuvia väitettiin lavastetuiksi ja ulkomailla kuvatuiksi, ja kun selvisi että näin ei ole, leimattiin kuvat tarkoitushakuisiksi. Kenellekään tilannetta puolustelevalle ei tullut mieleenkään, että suomalainen keskivertikuluttaja ei odota tällaisten kuvien kuvaamisen olevan madollista suomalaisella sikatilalla siitä yksinkertaisesta syystä, että tällaisia näkymiähän ei Suomessa voi olla. Jos eläimet eivät kärsi suomalaisella sikatilalla, ei kuvia kärsivistä eläimistä voi kuvata suomalaisella sikatilalla. Joku neropatti jopa veti tästä johtopäätöksen, että eläinoikeusaktivistit ovat itse pahoinpidelleet ja jopa tappaneet eläimiä kuvauksia varten, mikä on tietysti täysin naurettava väite.
Täysin itsestäänselvää pitäisi tässä vaiheessa olla se, että suomalaisesta (saati muiden maiden) lihantuotannosta on eettisyys kaukana. Eläinten hyvinvoinnin laiminlyönti on räikeimpää siipikarjan ja sikojen tuotannossa, liha- ja maitokarjalla olosuhteet ovat tuotantoteknisistä syistä pakostakin väljemmät ja eläinten kannalta hieman siedettävämmät (mikä ei toki millään tapaa toimi vastineena Singerin johdonmukaiselle eläinoikeusfilosofialle).
Jos eläinoikeusfilosofia unohdetaan hetkeksi, on maito- ja lihakarjantuotannolla kuitenkin maantieteellisestä sijainnista johtuva agroekologinen merkitys Suomelle. Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa, ja viljanviljely ei onnistu kuin pienessä osassa maatamme. Rehu, minkä nautakarja muuttaa elimistössään ihmiselle kelpaavaksi ravinnoksi, lihaksi ja maidoksi, kasvaa niilläkin leveyksillä, missä vilja ei ehdi tuleentua kasvukauden aikana. Naudanlihan tuotantoa voidaan siis pitää Suomessa ekologisena ruoantuotannon muotona, sensijaan sioille raahataan vuosittain 160 miljoonaa tonnia soijarehua (lähde: ESVY), joka on pääosin tuotettu Etelä-Amerikassa. Globaalin, ekologisen kestävyyden saavuttamiselle paikallinen omavaraisuus ruoantuotannissa on kuitenkinmerkittävää. Ruoan kuljettaminen mantereelta toiselle kuormittaa ympäristöä valtavasti, ja vaikka maapallon viljavimmat maat sijaistevat kehitysmaiden alueella, eivät ne ole pääosin valjastettuina paikalliseen ruoantuotantoon, vaan ovat ylikansallisten yhtiöiden omistuksessa. Omavaraisuus ruoantuotannossa on myös poliittinen kysymys.
Liha on ollut tärkeä tekijä ihmisen kulttuurievoluution syntyhetkillä (minkä tärkeydestä taas voi olla montaa mieltä), kun on opittu pitämään kotieläimiä ja kasvattamaan niitä ruoaksi. Kumman sidoksissa sitä on kulttuurihirstorialliseen taustaansa, ja vaikka eläinoikeusfilosofiassa perustellaan uskottavasti esimerkiksi sitäkin itsestäänselvää asiaa, että samalla tavalla tuotettuna koiranliha on täsmälleen yhtä eettistä (tai epäeettistä) kuin sianlihakin, koiran syöminen tuntuu ikävämmältä ajatukselta. Maapallo on kuitenkin tullut pisteeseen, missä tuotetun lihan syönti on pääosin ekologisesti kestämätöntä, tapahtuu kehitysmaiden kustannuksella, ja on ajat sitten lakannut olemasta välttämätöntä. Ollaan jo muutama vuosisata oltu pisteessä, jossa lihansyönnin, ja etenkin kotieläinten kasvattamisen lihaksi eettisyys on voitu kyseenalaistaa. Eläinten arvottaminen on epäjohdonmukaista, mutta eläinten oikeudet käsitteenä nuori.
Olen pohtinut tätä asiaa opiskelujeni takia sekä agroekologiselta ja eläinoikeufilosofiselta kantilta väsymiseen asti. Singerin eläinoikeusfilosofia on looginen, mutta minä summaan siihen myös ekologisen näkökulman. Yksinkertaistetusti: Minulla on kilotolkulla roskiin menevää lihaa, jonka tuottamiseen on kulunut resursseja (-1). Jos jätän sen syömättä, menen sen sijaan kauppaan, ja ostan kasvisruokaa, jonka tuottaminen on myös kuluttanut resursseja (-1). Lihan käsittely jätteenä kuluttaa resursseja (-1). Lopputuloksena on, että resursseja on kulutettu 3:n arvosta. Jos sensijaan käytän roskiin menevän lihan omaksi ja perheeni ravinnoksi, kulutan toiminnallani resursseja vain 1:n arvosta. Tuottaja ja kauppa eivät saa toiminnastani senttiäkään, kulutan tuotanto- ja kauppaketjun ulkopuolella vaikuttamatta kysynnän ja tarjonnan lakiin. Eläimen oikeuksia rikkova teko on tapahtunut minusta riippumatta tuotantoketjun alkupäässä.
Eläintuotanto tulee globaalissa mittakaavassa kaatumaan mahdottomuuteensa muutaman sadan vuoden kuluessa, joskin ekologiset syyt tulevat väistämättä olemaan muutosta ajava voima, eivät eettiset, mutta sillä ei liene lopputuloksen kannalta merkitystä. Globaalin ruoantuotannon ollessa käsittämättömän monimutkainen ekologis-talous-kansallispoliittinen verkosto, tulee muutoksesta seuraamaan todennäköisesti jonkinasteinen ruokakriisi, toivottavasti vain taloudellisilta ja poliittisilta osin.
Ekologisuus ja eettisyys kulkevat suurelta osin käsikkäin, ja ovat käsitteinäkin kietoutuneet toisiinsa. Kaikista syvin ja vaikkakin omalta osaltaan perusteltavissa oleva eläinoikeusfilosofia kuitenkin rajoittaa pieneltä osin kaikkein ekologisemmat vaihtoehdon valitsemista, eli jätteiden hyödyntämistä.
Minä yritän pelata molempiin pusseihin.
Jälkikäteen lisättyä:
En ole muuten kattonut sitä eilistä A-studiota, koska en usko sen tarjoavan mitään uutta informaatiota. Satuin tossa tahtomattani näkemään yhden kuvan aiheesta, ja tuli fyysisesti saatanan paha olo ja suuttumus. Koska en usko asian olevan kaikille yhtä itsestäänselvä, laitan kuvan tähän. Tämä kuva on todennäköisesti kaikkein vähiten pahasta päästä kuvasarjaa, en tiedä kun en halua nähdä enempää. Saatteeksi senverran, että sika on erittäin siisti eläin, ja se ahdistuu suuresti, jos ei pysty ylläpitämään luontaista tarvettaan puhtauteen.
Kinkkua jouluna?
Tänään saapui lentokenttätukoksesta huolimatta ModClothin paketti. Ei mikään suuri tilaus tällä kertaa, vain lompakko, höyhenpäähine ja nörttispecsit. Ja minullehan ei riitä mitkään varovaiset mukamas-nörttilasit. Minä haluan ISOT lasit.
Nää on mahtavat. Ei mul muuta.
Eilen sain out of nowhere impulssin käydä vihdoin ostamassa niitä silityshelmiä, mistä jengi on kohkannut jo pidemmän aikaa. Mähän en tunnetusti ole kovinkaan omaperäinen, joten ihan ensimmäiseksi rakensin seuraavaa:
Ja bashkaane keittiönpöytä.. Nää kamut toimii erinomaisen hienosti lasinalusina.
Pikkusia jääkaappimagneetteja. Edistystä siinä mielessä, että aikaisemmin meidän punasta jääkaappia koristi pelkät mustat magneetinmöhkäleet.
Sit jotain mitä en ole nähnyt muilla, mulle henkilökohtaisesti hyvin rakas hahmo:
Megaman <3
Semmottis. Ja joululahjaksi toivoisin sitten (Antti Asplundin mustan ristin ja Jokatyypin kaavakirjan lisäksi) uuden kameran! Yksi suurin syy siihen, miksi en ole pahemmin postaillut mitään viime aikoina, on se, että tällä hetkellä omistamallani kameralla ei saa decent kuvia. Ei oo kiva jatkuvasti postailla huonolaatusia kuvia :I
Tutustuttiin muuten noin kuukausi sitten puzzle-peliin nimeltä Machinarium. Siinä pikkuinen robotti etsii ystäväänsä kaupungissa, missä kaikki eivät ole hyväntahtoisia. Machinarium on tunnelmaltaan eteerinen ja unenomainen, ja vaikka visuaalinen ilme on vähävärinen, on se kaikkea muuta kuin tylsä.
Kaapunkin keskusaukiolta.
Pelinä Machinarium on rentouttava ja palkitseva, sillä puzzlet ovat vaikeustasoltaan kohtuullisia, ja vaikeimpiinkin pähkinöihin löytyy ratkaisu opaskirjasesta, jota tosin ei pääse selaamaan ellei läpäise pientä tehtävää.
Vaikka itse tarina on lyhyehkö, ei pelin itselleen (noin 13 euron hintaan) lunastanut jää tyhjin käsin vaikka klikkailut olisikin klikkailtu. Machinariumin sound track nimittäin uppoaa ainakin tällaiseen instrumentaalisen ambienssimusiikin suurkuluttajaan kuin häkä. Kannattaa siis käydä kokeilemassa demoa ja fiilistelemässä musiikkia osoitteessa www.machinarium.net
<3
..siitä että olin äsken tylsä, jaan kanssanne kuvan itsestäni kolmen ja puolen vuoden takaa. Kesä, omppuviini ja spugevaatteet, ah huolettomuutta!
Ruotsinluento kolkuttelee ikävästi vartin päässä, alan valmistautua henkisesti.
Hiljasta on pitänyt. Lähinnä siis kaikenlaisen vaateintoilun suhteen. Oon huomannut kehitteleväni hirveet paineet ulkonäöstäni, jos on sellanen kausi menossa että yritän panostaa. Jos aiheesta piirtäis käyrän, se näyttäis suurinpiirtein samalta, kuin keskinmääräisen mikrobipopulaation kasvukäyrä, ja voitais jakaa seuraavasti:
1. Lag-vaihe. Tekis mieli ommella jotain, mutta ei oikein saa aikaseks mennä kangaskauppaan. Epämääräisiä retkiä roinalaatikolle, asusteiden hipelöintiä, hiuslaitteiden pikaisia päähän sovittamisia. Vaihvihkaista palailua muotiblogien pariin.
2. Eksponentiaalinen, eli logaritminen vaihe. Saan käsiini jonkun ihanan kankaan, tai hillitän inspiraatio iskee. Istun 7 tuntia putkeen ompelukoneella, syön, ehkä nukun, ja istun toiset 7 tuntia (viime viikonloppuna). Väännän koko illan erilaisia Nintendo-hahmoja silityshelmistä (eilen). Uusia ideoita ja 'pakko saada'-asioita tunkee joka suunnalta.
3. Tasaantuminen. Ahdistus alkaa iskeä. Ei musta tuu tyylikästä. En osaa yhdistellä asioita. En oo tarpeeks rohkea, tai sit oon liian rohkea. Oikeastaan kaikki mun edellisviikolla mahtavilta tuntuvat ideat oli iha paskoja.
4. Kuolinvaihe. Minähän helvetti soikoon laitan ne mun mustat saappaat ja mustat sukkahousut ja mustan mekon päälle joka ikinen päivä tällä viikolla ja seuraavallakin! Tuttua, turvallista ja mukavaa. Elämässä pelkkään pukeutumiseen keskittyminen on niille, ketkä eivät ole hyviä missään muussa!
Sellasta tällä hetkellä.
